Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan blogit

Sofi Oksanen ja Maija Kaunismaa esittivät Hämeenlinnan Verkatehtaan Vanaja-salissa lauluja ja tekstejä teemalla Liian lyhyt hame. Kertomuksia keittiöstä. ”Liian lyhyt hame” on musiikkiteatteriesitys, kirja ja musiikkiäänite.

Esitys oli varmaan viihdettä. Mutta ei viihdyttänyt. Puhutteli kylläkin – aiheena on perheväkivalta. Arvostan sitä, että ihmiset, jotka saavat äänensä kuuluviin, puhuvat tärkeistä asioista. Teemana oli ”Puhu nyt. Älä vaikene kuoliaaksi.” Sofi Oksanen ja Maija Kaunismaa antoivat äänen niille, joilla ei ole omaa ääntä. Laulu puhuu tunteista ja kokemuksista, joista on vaikea puhua.

Sofi Oksanen kertoi, että Suomessa kuolee perheväkivaltaan vuosittain 20 naista. 100 000 naista joutuu vuosittain perheväkivallan uhriksi. Naiselle vaarallisin paikka on koti. Ongelma on kaikkien sosiaaliluokkien ongelma. Raiskauksista 9/10 jää ilmoittamatta.

Miksi väkivaltaisesta suhteesta on vaikea irrottautua?

Miksi palasin luoksesi, miksi palasin sänkyysi – - Jos ei lähde, ei tarvitse selittää – - ei hulluille anneta huoltajuutta – - se sanoi tappavansa jos mä lähden.

Miksi seksuaalinen väkivalta työpaikoilla on niin vaikea asia?

Joka päivä hän hipaisee hississä huomaamatta – - taputtaa kuin halpaa lehmää. Kopiohuoneeseen en koskaan mene yksin, en yksin varastoon. – - Ja minun ruumiini ei enää ole minun.

Miksi naisesta on niin helppo puhua halventavasti? Naisesta puhutaan, vaikka taustalla on vanha mainos, jossa K-kaupan Väiski valmistaa lihapihviä:

Nämä lihat ovat täyttä tavaraa. – - Paistista saa mehukkaan, kun ostaa tarpeeksi suuren.

Miksi on niin helppo leimata nainen kauniiksi tai rumaksi ja kohdella häntä sen mukaan?

Kuka rumaa barbia panisi, kauniita sanoja sille sanoisi – - kuka sille kukkia kantaisi. Se ei vingu eikä vikise, kukittakin antaa – - Miksi siis vaihtaisin rumaa akkaa. Se tietää kuinka helppo se on tappaa.

Miksi kaikki jatkuu, mistä ahdistavassa tilanteessa oleva ihminen voisi saada voimaa muutokseen?

Herään aamulla, syötän lapset. Otan sakset ja mietin. Ei tänään, ehkä huomenna. Lähetän tytön kouluun. Otan veitsen, kokeilen terää. Ei tänään, ehkä huomenna. – - Älä kiltti mee tyttöni huoneeseen, pyydän ja rukoilen tai kerron kaikille. – - Ei saa kertoa. Ei milloinkaan. Mä kuvittelin, että tää on se päivä että me lähdetään, tyttöni ja minä. Ei ikinä lähdetä.

Tärkeistä asioista ei saa vaieta. Perheväkivallan keskellä olevalle ihmiselle ei tarvitse vakuuttaa helvetin olemassaoloa. Hän elää siellä. Evankeliumia on se, että ihminen autetaan pois helvetistä. Evankeliumi on myös konkreettista työtä.

Hämeenlinnassa aihe jatkuu. Marraskuun lopulla rakennamme Hätilän kirkon kahvioon Ruusukuja-näyttelyn. Se on NNKY:n organisoima lähisuhdeväkivallasta kertova näyttely. Jokainen Ruusukuja-näyttely rakennetaan paikallisesti. Seurakunta on hankkeessa mukana, koska seurakunnan tehtävänä on asettua sorrettujen ja heikkojen puolelle. Ruusukuja-näyttely kertoo näyttelyn keinoin samoista teemoista kuin ”Liian lyhyt hame: Lähisuhdeväkivalta ei aina näy ulospäin, uhri syyllistää itseään ja päällimmäiseksi jää häpeä: – - ja kuitenkin kuolisin, jos joku kaiken huomaisi - -

Teksti on julkaistu myös kotimaa24-blogisivustolla.

Olin kesällä elämäni ensimmäisessä sukukokouksessa.

Sysmän Aartolahti -suvun kokoukseen osallistui 170 henkilöä eri puolilta Suomea sekä Ruotsista, Tanskasta ja Saksasta.

Tapasin naisen, joka saapui kokoukseen Ruotsista eikä tuntenut paikalta omaa perhettään lukuun ottamatta ketään, mutta itki ilosta minuakin kätellessään. Todistin jälleennäkemisen iloa, tuttujen ja tuntemattomien kohtaamisia kaikkialla ympärilläni. ”Mitä sukua me olemme toisillemme?”

Tapasin isotätini Viestin ja hänen tyttärensä Mervin, jotka olin nähnyt elämäni aikana pari kertaa, edellisen kerran vuosia sitten. He kuitenkin muistivat sen kuin eilispäivän, samoin lasteni nimet ja iät. Olimme kuin vanhat ystävät!

Oma edesmennyt Viljo-pappani oli sodan ja elämän tragedioiden katkeroittama. Me lapsenlapset jopa pelkäsimme armotonta miestä, jolla oli kaikesta mielipide ja joka usein uppoutui soittamaan pianolla kummallista tajunnanvirtaa sätkä suupielestä roikkuen. Ja voi sitä raukkaa, joka tuli papan ovelle kauppaamaan tai julistamaan jotakin. Pappa oli puhelinmyyjien jatkokurssi.

Mutta isotäti Viestin kertomuksissa oli toisenlainen mies: hänen rakas oma veljensä, iloinen ja herkkä. Hänet olisin halunnut tuntea, mutta torjuin sen mahdollisuuden, kun sitä tarjottiin. En halunnut ryhtyä haamukirjoittamaan papan elämäkertaa, vaikka hän sitä toivoi. Siitä on 20 vuotta, silloin en vielä ymmärtänyt.

Tuore tutkimus selvittää sukumme vaiheita ja historiaa paikoin jopa 1200-luvulle asti. Haluan välittää lapsilleni tietoisuuden omasta alkuperästä. Haluan tukea myös sisarusten välistä yhteydentunnetta. Itse ymmärrän vuosi vuodelta paremmin, miten tärkeitä omat sisarukseni minulle ovat, samasta puusta veistetyt. He ovat rinnallani kaikissa tilanteissa.

Omaa sukuhistoriaa ei voi muuttaa eikä kieltää. Sitä voi yrittää selvittää ja ymmärtää. Oli siellä tapahtunut sitten mitä hyvänsä, ja löytyipä sieltä ketä tahansa, sille voi antaa arvon ja armon. Se on ihmisistä tehty; inhimillisistä, vajavaisista, rakastetuista ja särkyneistä. Se on syvä ja rikas. Se antaa perspektiiviä elämään.

Kirjoittaja on Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan tiedottaja

Naisen kauniilla, mutta lähes ilmeettömillä kasvoilla häivähtää hetken suru, kun hän sanoo: ”Ei sotketa tähän tunteita. Ei mitään syväsukellusta, mennään pintaa pitkin. En halua mitään riippuvuutta tai sitoumuksia. Tahdon pysyä tunteenkantomatkan rajan ulkopuolella. Jos ylität rajan, minä olen jo mennyt”. Hän jätti kertomatta, että pettymysten sarja oli syönyt sydämestä palasia, jotka olivat jättäneet sielun avohaavoille. Hän varjelee sisintään uusilta ruhjeilta, joita ei usko kestävänsä. Samalla hän asuttaa kuitenkin itsensä parantumattomien eristetylle saarelle. Jos hän nostaisi katseensa, hän näkisi, että meri ei ole autio, se on täynnä saaria. Ja sama meri yhdistää ne kaikki toisiinsa.

”Väsymys sokaisee silmät ja jalat eivät kanna. En nouse tänään suorittamaan elämääni. Olen kuoleman väsynyt elämään. Teen seitsemän päivää viikossa töitä laskematta tunteja. En enää tiedä miksi, kun ei mikään tunnu miltään. On vain uusia vaatimuksia, eikä mikään ikinä tunnu riittävän. Ei läheisille, eikä edes itselle. En jaksa enää.” Hän jätti sanomatta, että tuntee syvää avuttomuutta ja häpeää, mutta ei voi sitä ilmaista kenellekään. Ei saa olla heikko, eikä voi kysyä, mitä itse oikeasti haluaa. On toteutettava odotuksia, mutta kenen… Hän lukitsee itsensä häkkiin ja juoksee ympyrää, kunnes tuupertuu. Ja häkin ovi on koko ajan auki.

Ihminen syntyy suhteessa. Yksin kasvaa sisäänpäin, yhdessä ulospäin toista kohti. On riski pysyä suljettuna, mutta usein avautumista ja itsen paljastamista varotaan viimeiseen asti. Haavoittumista ja pettymistä pelätään elämättömän elämän uhallakin. Panssarit vahvistuvat kaipuun kangistaman ympärille ja ”en tarvitse ketään”-pakkopaita hiertää. Iho huutaa hiljaista ihmisen ikävää, peilistä näkyvät vain eilisen unelmat ja aamuisin linnut vaikenevat, vaikka on kesä.

Ihminen tarvitsee ihmistä. Ihminen tarvitsee olla tarvittu. Ihminen tarvitsee saada tarvita ja turvautua. Olla joku jollekin, joku jotakin varten.

Oleminen on yhtä tärkeää kuin tekeminen. Oleminen on elinehto, se on kuin hengittäminen, hento kosketus tai yhdessä nautittu ateria. Jos tekeminen ja oleminen eivät ole tasapainossa, niin ihminen ei uudistu, ja väsyy. Pysähtyminen pelottaa. Vauhdin hiljentyessä mieli alkaa puhua tunteiden ja ajatusten kautta. Se kertoo sinusta sen, mihin et ole liikkeessä kiinnittänyt huomiota. Omien tarpeiden ja tunteiden tunnistamisen kautta tulee tilaa antaa itsen ja toisten tarvita ja tuntea ilman, että se on uhkaavaa.

Autiolle saarelle jumiin jääneet ja häkkiin sulkeutuneet voivat näyttää haavansa ja elää tunteensa suhteessa ja näin eheytyä riittävästi uskaltaakseen olemiseen asti. Jumala tuntee Kristuksen kautta ihmisen kivun ja kaipuun. Kristus kantaa haavoissaan myös meidän elämätöntä elämäämme ja kutsuu päästämään irti menneestä. Vapauteen Kristus meidät vapauttaa tänäänkin. Kristus kysyy: voitko olla?

Jumala luo, ylläpitää ja uudistaa meitä vain henkilökohtaisessa suhteessa. Olosuhteessa.

Kirjoittaja on Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan virkavapaalla oleva johtava diakoniatyöntekijä.

Kysymyksen rinnalle kuuluu vastaus, syytöksen jälkeen tulee puolustus ja anteeksipyyntöön odotetaan anteeksiantoa. Ensimmäiset askeleet kertovat, mitä tanssia tanssitaan. Toinen voi vastata sulavasti askeliin ja antaa tanssin kuljettaa. Joskus on tarve olla vastaamatta ja vaihtaa vuorovaikutuksen tanssilajia niin, että viejä vaihtuu.

Puheemme ei ole vain sanoja, jotka tarkoittavat jotain. Puhe ja sanat myös tekevät asioita. Aina emme huomaa sanojemme seurauksia ja usein emme edes välitä, mitä sanoillamme saamme aikaan. Sanoilla kiusataan, väheksytään ja jätetään ulkopuolelle. Sanoilla myös kutsutaan, tuetaan ja rakastetaan.

Sinut tunnetaan sanoistasi ja puheesi teoista. Sanasi osuvat kuitenkin ensimmäiseksi ja viimeiseksi itseesi. Jos viljelet kovuutta ja kylmyyttä, saat sitä myös itsellesi. Jos haluat rakkautta, sinun on itse annettava sanojesi puhua rakkauden tekoja. Olisi helpompi puhua vain sinusta, mutta minun on katsottava peiliin. Minun sanani rikkovat ja mitätöivät, vaikka ne voisivat armahtaa ja rakentaa. Minulla on vapauteni valita julmat tai lämpimät sanat.

Tanssi syntyy vuorovaikutuksessa. Paritanssia ei opi yksin, vaan on suostuttava yhdessä opetteluun. Elämä näyttäytyy rajallisena, haavoittuvana ja aina uudestaan löydämme itsemme oppijan paikalta. Tämän tunnustaminen vie meitä kohti kunnioitusta ja nöyryyttä suhteessa itseemme ja toisiimme. Me pysymme tässä elämässä keskeneräisinä, emmekä voi useinkaan ylpeillä sanoillamme ja teoillamme. Sekoamme väistämättä välillä askeleissamme, astumme varpaille tai jätämme toisen keskelle lattiaa yksin. Kukaan ei ole luvannut, että vuorovaikutuksen tanssi olisi helppoa ja että siinä ei törmäiltäisi välillä kipeyteen asti. Vahva elämänmaku tulee läsnäolosta ja siitä, että yhdessä on enemmän kuin yksin. Toisen kanssa voi oppia uutta ja muuttua oppimisen kautta.

Kuuntelen kaipaustani ja etsin uusia sanoja. Ja löydän aluksi haparoiden: ”Sinä”. Tulet lähemmäksi ja siitä minä tiedän ensimmäiset askeleet: ”Minä tarvitsen sinua ja annan sinun tarvita minua. Saanko luvan?”

Kirjoittaja on Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan virkavapaalla oleva johtava diakoniatyöntekijä.